Bloggaamista kahvilassa, jossa astiat mätsäävät piponi väriin. Eli ajatuksen virtaa tunteista ja ajatuksista.

Istun Seinäjoen juna-aseman kahvilassa ja kirjoitan blogia. Mulle iski äsken spontaanisti sellainen olo, että nyt olisi hyvä hetki kirjoittaa jotain. Kahvilassa blogin kirjoittaminen on mun oma pieni, runollinen ja puoliksi salainen haaveeni, ja näin tilaisuuden tullen aloin sitä toteuttamaan. Myönnettäköön, että koneen avaamisessa kuluneet minuutit tosin hieman latistivat luovuutta, mutta tällä kertaa haluan viis veisata siitä.

Olen tänään matkustanut junassa riittävän monta tuntia ja kilometriä. Pidennetty viikonloppu vierähti Rovaniemellä, jonne matkustin katsomaan siskoni kaksiviikkoista vauvaa. Kaikki viikonlopun tapahtumat iloineen ja suurine huolineen (ja univaje) jättivät minulle pöllämystyneen olon, jota yritin käsitellä tunteiksi junamatkan aikana. Luin Annan ja Sarandan lapsia ja tunteita käsittelevät postaukset ja liikutuin niin paljon, että pokerinaaman pitäminen muiden ihmisten edessä oli haastavaa.

Ja sieltähän se iski – hirveä vauvakuume. Mitä muuta olisikaan voinut olettaa. Siskon lapsia katsellessa löysin itseni yhä uudestaan miettimästä, miten ihmeellisiä lapset voivat olla. Kuinka paljon niitä rakastaa, kuinka tärkeitä ne ovat, kuinka paljon ne opettavat hermojen hillitsemistä ja kuinka huolissaan voi pienistä ihmisistä olla. Ja kun silitin kaksivuotiaan kummityttöni uneen hänen puristaessa rintaansa vasten pieniä muumileluja, joita en raaskinut ottaa pois, osasin vain ihastella pienen tytön fiksuutta ja ihanuutta.



Nyt pistän kuitenkin jäitä hattuun ja pyyhin nämä ajatukset pois mielestäni. Voi kunpa pystyisin keskittämään tämän kaiken energian vaan niiden kouluhommien tekoon. Vaikka jokaisen reitti elämässä on erilainen, ja hyvä niin, on mun vakaassa tähtäimessä seuraavaksi maisteritutkinnon loppuun vieminen. Opinnot ovat nyt hyvässä vauhdissa, ja gradun aihekin selkeytynyt mielessä. Ja ihan tosissani haluan saada kouluni valmiiksi – tiedän, että jos en nyt sitä tee, jää se roikkumaan vuosikymmeniksi.

Haluan opiskella, matkustella, herkutella, saada oman kroppani ja pääkoppani hyvinvoinnin kuntoon. Haluan kyhjöttää viltin alla iltoja avopuolisoni kanssa ihan kahdestaan ja lähteä spontaanisti urheilemaan. Ja tietenkin kirjoitella blogia kahviloissa, joissa astiat mätsäävät piponi väriin.

Parasta on, että tiedän saavani myös joskus jakaa sitä loputonta rakkautta ja kantaa päättymätöntä huolta omistakin lapsista. Sitten joskus – ja hyvä niin.

PS. Postaus on kirjoitettu sunnuntaina, vaikka julkaisupäivä onkin tiistai. Olipas ihanaa kirjoitella ajatuksen virtaa!