Maaliskuussa 2025 tyhjensin koko asunnon sisällön Blocketiin, lahjoituskirppiksille ja pieneen pakettiautoon, joka lähti laivalla kohti Helsinkiä. Paku täytettiin Tukholman päässä yhden asunnon tavaroilla, ja purettiin Helsingissä kahteen osoitteeseen. Näin alkoi mun uusi elämä Suomessa.
Vuosi on ollut pitkä, pomppuinen, kivinen ja suurten tunteiden täyttämä. Maaliskuussa muuttaessani tunsin olevani to-del-la hukassa. Ensimmäistä kertaa lähes seitsemään vuoteen asuin yksin sillä muutoksella aiempaan, että nyt en ollut vastuussa vain itsestäni, vaan mulla oli ja on edelleenkin kämppiksenä Fredi-kissa. Vaikka eläimestä yksin huolehtiminen kauhistutti, osoittautui se lopulta turvaa tuovaksi – elämän myllerryksissä rutiinit ovat tärkeitä, ja kun muuten ei huvita nousta sängystä, tulee pieni tassu läpsimään poskelle ruoan toivossa. Kiitos siis Fredille, että pysyin arjessa kiinni.
Elämän muiden osa-alueiden muutoksiin sopeutumisen lisäksi itse Suomeen asettuminen on ollut oma matkansa. En ollut kovin innoissani muuttamassa Suomeen, mutta koin sen parhaaksi vaihtoehdoksi, koska halusin olla lähellä läheisiäni. Lupasin itselleni, että annan vuoden aikaa sopeutua. Jos vuodenkin päästä tuntuu siltä, ettei Helsinki ja Suomi ole mun paikkoja, mun ei tarvitse jäädä.
Miltä nyt vuoden jälkeen tuntuu?
Niin, vuosi on kulunut ja nyt on katsottava tilannetta silmästä silmään. Haluanko jäädä Helsinkiin ja Suomeen? Toistaiseksi kyllä. Mitä tarkoittaa toistaiseksi? En osaa sanoa. Multa on kysytty useita kertoja, miten olen sopeutunut takaisin Suomeen ja Helsinkiin, kaupunkiin, jossa en ole ikinä aiemmin asunut. Rehellisesti, en ole osannut kertaakaan antaa selkeää ja simppeliä vastausta, vaan kaikki muotoilemani lauseet ovat jääneet jollain tavalla tyngiksi. Miten selittää sitä tunnetta, kun ei ole kotonaan, mutta mikään muukaan paikka ei ole enää koti?
Helsinki on aina ollut mulle se potentiaalinen koti. Sitten tuli Tukholma, ja vei mun sydämen. Asuin siellä kesän 2017 ja kaipasin takaisin niin kauan, että muutin takaisin syksyllä 2020. Helsinkiä en ole koskaan osannut kaivata sillä tavalla, että tietäisin, mitä oikeasti sieltä kaipaan. Oonhan totta kai nähnyt kaupungin mahdollisuuksia lähinnä somessa, ja silloin Helsinki tuntui olevan täynnä vähän kaikkea. Vuoden aikana oon huomannut, että tekemistä on, mutta kuitenkin suomalaiseen tapaan rajoitetuilla aukioloajoilla, kalliilla hinnoilla, vähän hitaiden kulkuyhteyksien päässä ja ilman ihmisiä. Ja silti musta tuntuu, että Helsingillä on niin paljon potentiaalia, jota mä itse en osaa vaan hyödyntää.
Suomessa jälleen asuminen on ollut kivaa ja outoa. Oon nauttinut sanoinkuvailemattoman paljon siitä, miten tiheään tahtiin olen täällä nähnyt läheisiäni. Mun perheenjäsenistäni vain yksi kävi mun luona Tukholmassa, ja nyt oon saanut majoittaa Helsingissä jo lähes kaikkia heitä, osaa jopa useampaan otteeseen. Nautin siitä, että voin nähdä ystäviäni parin päivän tai muutaman viikon sopimisella ilman, että kenenkään tarvitsee ostaa lentolippuja. Parasta on ollut ihan simppelit asiat – yhteiset kävelylenkit tai Petollisten katsominen telkkarista. Rakastan sitä, että oon saanut ystävät mukaan mun arkisiin hetkiin. Tukholmassa mun sosiaalinen piiri oli paljon pienempi kuin Helsingissä, ja ihmiset on yksi erittäin iso plussa. Yhden Helsinki-vuoden aikana oon tutustunut enemmän uusiin ihmisiin kuin lähes viiden Tukholma-vuoden aikana, joka on ollut mahtavaa. Toki kaipaan Tukholman kavereitani ja oon hieman surullinen tietäessäni, etten tule enää hengaamaan heidän kanssaan samalla tavalla kuin ennen, ja kaikkia en tule näkemään enää ollenkaan.
Ekat kuukaudet Suomessa mun oli vaikea ”sopeutua” takaisin tapoihin, joista olin opetellut jo pois. Miten niin kaupassa maksukorttia näytetään vasta skannaamisen jälkeen eikä ensimmäisenä asiana kassalle mentäessä? Miksi uudet ihmiset sinnikkäästi tyrkyttävät kättä eteen esitellessään itsensä sen sijaan, että halaisivat ja sanoisivat, että mukava tutustua? (Halaamista en ole muuten itse suostunut lopettamaan – musta se on äärimmäisen mukava tapa kohdata sekä uudet että jo tunnetut tuttavuudet ja osoittaa, että tapaaminen on ilahduttava asia.) Edelleen joskus omiin ajatuksiini uppoutuneena hämmennyn, kun ajatukset keskeyttää jonkun huuto kadulta – hei, toihan puhu suomea, onkohan sekin suomalainen!? Reagoin usein yllättäviin asioihin sanalla vad, vaikka kyllä ihan perinteinen mitä on tullut jo rinnalle ja välillä ohikin. Mun suomenkieliseen puheeseen on muuten jäänyt useita pikkuseikkoja ruotsin kielestä, mutta niistä ehkä lisää joskus toiste.
Yksi ikävimmistä jutuista Suomessa mulle henkilökohtaisesti on yleinen negatiivisuus, jota oon valitettavasti huomannut niin monessa paikkaan ja jonka huomaan tarttuneen välillä itseenikin. Ruotsalaisilla kun on tapana kiertää konfliktit kaukaa ja puhua ikävistäkin asioista vähän positiivisempaan sävyyn, kun suomalaiset yleisesti ottaen nostavat ensimmäiseksi esiin ne huonot puolet ja muistavat aina suhtautua asioihin pessimistisyydellä, ihan noin varmuuden vuoksi, kun kuitenkin joutuu pettymään. Itse elän positiivisuudesta ja innostumisesta, joten epäluuloinen suhtautuminen asioihin nakertaa omaa mieltäni toisinaan kohtuuttoman paljon.
Lähteä vai jäädä?
Mun Suomeen jäämisen sanelee hyvin pitkälle starttiraha, jota saan uuden yritykseni käynnistämiseksi vielä ensi syksyyn asti. Starttirahakaudella nimittäin saajan tulee asua ja työskennellä Suomessa, joten siihen asti olen sidottu tänne. Oon miettinyt paljon sitä, haluanko lähteä johonkin sitoumusten loputtua. Ikävöin ja kaipaan Tukholmaa, mutta tiedän myös, että vanhat muistot vyöryisivät siellä päälle ja elämä ei kuitenkaan olisi enää samanlaista. Tukholman aika voi vielä tulla, mutta tarvitsen vielä vähän lisää taukoa. Ulkomaille muutto on myös aina iso prosessi, joka vie voimia, ja tällä hetkellä en koe olevani niin voimavaroissani, että siihen kannattaisi lähteä. Lisäksi tulee muistaa, että Fredi muuttaisi mun kanssa, jos lähtisin pidemmäksi aikaa, ja se tuo aina mukana omat juttunsa.
Oon kyllä haaveillut ja suunnitellutkin lähteväni starttirahakauden jälkeen 1-3 kuukaudeksi muualle katselemaan maailmaa, mutta toistaiseksi suunnitelmat ovat jäissä, sillä niiden toteuttamiseen tarvitsee rahaa. Rahaa saa yrityksestä, mutta mun täytyy saada mun bisnes ensin siihen kuntoon, että uskallan taloudellisesti ottaa aikalisän ulkomailla. Olin kovasti haaveillut katselevani ensi talvena kuvia loskaisesta Suomesta vain puhelimen näytöllä nauttien samalla Afrikan lämpimistä tuulista, mutta se suunnitelma siirtynee tulevaisuuteen. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.
Sitä paitsi, oon salaa alkanut tykkäämään Helsingistä. Kuten sanoin, tällä kaupungilla on potentiaalia, ja mun pitää vain pyrkiä täyttämään se ja ottamaan siitä kaikki irti. Viimeinen vuosi on ollut Suomeen sopeutumisen lisäksi vaan myös uuteen arkeen sopeutumista, ja suoraan sanoen en ole varmastikaan ikinä ollut mielenterveydellisesti näin huonossa jamassa, mitä viimeisen vuoden aikana, sillä isot elämänmuutokset ja arjen muutokset vaativat todella paljon työstämistä.
Siitäkin huolimatta on ollut ihana kuulla vuoden aikana tapaamiltani uusilta ihmisiltä, että musta pursuaa iloa ja naurua. Se on ilahduttanut mua, sillä niissä hetkissä oon todella ollut iloinen ja onnellinen, ja sen puolen haluan välittää myös muille. Vilpitön onnellisuus ei kuitenkaan poista sitä, että edelleen vuoden jälkeenkin tulee niitä päiviä, kun tekee mieli paiskata puhelin seinään, juosta 10 kilometriä täysillä ja sukeltaa jääkylmään veteen. Koska en voi tehdä niin, tunne tukahtuu sisälleni. Noita hetkiä mietin silloin, kun multa kysytään, miten oon sopeutunut. Samalla mietin niitä hetkiä, kun puhun itsekseni meneväni nyt sporalla himaan, ja hymähdän hieman. Sopeutuminen on jossain noiden välimaastossa.
Vuoden aikana musta on kuoriutunut Laura 2.0, joka elää omilla ehdoillaan, oli se sitten Suomessa tai sellaisessa maailman kolkassa, mistä et välttämättä ole kuullutkaan ja mihin matkalaukkuni seuraavaksi rullaan. Toistaiseksi kuitenkin Laura 2.0 elää Helsingissä, ja hyvä niin.
Itse voisin kuvitella viihtyväni Helsingissä varsin hyvin, vaikka toisaalta tiedostan, että omakotitalo on ehkä itselleni kaikkein rakkain asuinpaikka. Ja en tällä hetkellä toisaalta osaisi oikein ajatella, asuvani muualla kuin Suomessa, mutta aina on kiva reissata – välillä pidempiäkin aikoja.
Helsinki on mulle tällä hetkellä oikeastaan ainut kaupunki, jossa lähtisin edes yrittämään asumista – pidän ihmisvilinän keskellä asumisesta. 🙂 Mulla kysymys onkin pikemminkin se, haluanko asua Suomessa vai muualla. Suomeen voi aina palata, mutta ulkomailla asuminen vaatii enemmän järjestelyjä ja ”syitä”, joten pohdinta on kovaa.
Mielenkiintoinen ja koskettavakin kirjoitus. Hyvä, että olet antanut itsellesi reilusti läpikäydä kaikkea. Kovasti tsemppiä jatkoon niin sinulle kuin yrityksellesi. Oli mielenkintoista lukea jo noista muutamista eroista Ruotsin ja Suomen välillä. Niistä lukisi mielellään lisääkin.
Kiitos paljon, Kaisa! <3 Joo, aikaa tässä tarvii enemmän kuin mitään muuta, ja kyllä sitä on myös terapeutin sohvalla käyty istumassa, jotta ajatuksia saisi vähän selvemmäksi. Onneksi yritys pitää kiireisenä ja voin keskittyä siihen silloin, kun en halua muita juttuja ajatella.
Voisin tehdä erikseen postauksen noista eroavaisuuksista, kiitos ideasta! 🙂 Niitä eroja tosiaan löytyy pienistä asioista, vaikka paljon samaa Suomessa ja Ruotsissa onkin.
Itse paluumuutin tammikuussa Suomeen, ja kokemus sosiaalisesta elämästä on päinvastainen kuin sulla. Ulkomailla mulla oli paljon enemmän kavereita, ja itsekin olin sosiaalisempi.
Toivottavasti muistat pyytää halaamiseen luvan. En tiedä Ruotsista, mutta Suomessa kaikilla on oikeus koskemattomuuteen ja luvaton koskettaminen on rikos. En itse kylläkään pelkää antaa napakkaa läimäystä avokämmenellä luvatta lähmijöille, mutta mieluummin hoidan asian keskustelemalla. En myöskään suosittele luvatonta koskettelua yritystoimintaan (ellei ole kyse intiimiä läheisyyttä tarjoavasta yrityksestä, silloin asiakkaat saattavat jopa odottaa sitä).
Kielestä on samoja kokemuksia, puheeseen lipsahtaa vieraskielisiä sanoja ja jostakin syystä myös omituisia rakenteita (muun muassa toivotin ”hyvää pääsiäistä edelleen”, ja saman tien teki mieli lyödä itseäni – olisko ”pääsiäisen jatkoa” mitään??!).
No niin, tsemppiä ja hyvää kevättä edelleen. 😉
Tuo sosiaalisuus varmasti riippuu paljon ihmisestä ja tilanteesta ja siitä, miten paljon tuntee ihmisiä etukäteen uudesta paikasta. 🙂 Ruotsissa muihin maahanmuuttajiin tutustuminen tuntui helpommalta kuin ruotsalaisiin, Suomessa lähinnä oon tutustunut suomalaisiin.
Kyllä mun sosiaaliset taidot onneksi on ainakin toistaseksi ollut sen verran hyvällä mallilla, että oon voinut lukea ihmisistä, jos heille halaaminen on täysin poissuljettua mutta kättely on ok – kyse ei todellakaan ole mistään intiimistä tai lähmimisestä ainakaan mun puoleltani, huoli pois. Osaan kyllä käyttäytyä ja tervehtiä ihmisiä syyllistymättä rikokseen. 😀 Yritystoimintaan liittyvät kohtaamiset ovat myös täysin eri asia kuin ystäväni ystävän tapaaminen.
Tuo edelleen-sanan käyttö on kyllä kieltämättä aika hauska, hyvää kevättä siis edelleen! 😀