Eilisen itsenäisyyspäivän jälkihulinoissa on loistava aika miettiä omaa suomi-identiteettiään. Mitä suomalaisuus merkitsee? Jos suomalaisuus on niin mahtavaa, miksi muuttaa ulkomaille? Olenko henkisesti edelleen sataprosenttisen suomalainen?

Suomalaiset ovat oikeastaan aika hauskaa sakkia. Toki mielten pahoittamisen välttämiseksi kerron heti alkuun, että puhun nyt enemmän omista kokemuksista ja stereotypioista, kuin absoluuttisesti koko kansasta. Enhän millään voisi puhua kaikesta reilusta viidestä miljoonasta ihmisestä faktapohjaisesti, joten älkää edes kuvitelko, että yrittäisin sitä.

Isänmaallisuus elää vahvana

Niin, isänmaallisuuden olen huomannut leviävän vahvasti, ainakin somejulkaisujen kommenttikentissä. Usein vielä puhuttaessa maahanmuutosta – silloin kaikki isänmaalliset suomijellonat kaivautuvat luolistaan huutamaan kovaan ääneen oma kansa ensin -mantrojaan. Suomi, perkele, kuokka, Jussi, ruisleipä, Karjala ja sitä rataa.

Minulle ja uskoakseni monille muillekin isänmaallisuus on kuitenkin jotain muuta. Ehkä sitä, että laittaa oman maansa ykköseksi mielessään ja sydämessään. Sitä, että on ylpeä omista juuristaan ja kantaa maansa tarinaa mukanaan hyvillä mielin. Ottaa suomalaisuuden osaksi identiteettiään eikä halua karistaa sitä pois.

Täytyy myöntää, etten koe olevani kovin isänmaallinen. En ole sitä mieltä, että Suomi on absoluuttisesti maailman paras paikka asua, syntyä ja elää. En osaa olla ”ylpeä suomalainen” – mielestäni en ole osallistunut niin vahvasti suomalaisuuden luomiseen, että voisin olla ylpeä omasta panoksestani, puhumattakaan siitä, että olen syntynyt suomalaiseksi. Mulle on vaikeaa olla ylpeä jostain, mihin ei ole itse osallistunut. (Ehkä urheilu poislukien, olen ylpeä jos pienen maamme kasvatit pärjäävät jättimaiden kynsissä.) Se, etten ole ylpeä syntymisestäni tuhansien järvien maahan, ei tarkoita sitä, ettenkö olisi kiitollinen. Olen hyvin etuoikeutettu synnyttyäni Suomeen, suomalaisille vanhemmille ja saadessani suomalaisten oikeudet käyttööni ihan vain syntymälahjana. Ja siitä olen oikeasti kiitollinen.

Mitä suomalaisuus on minulle?

Välillä koen irtautuneeni suomalaisuudesta paljonkin. Eniten huomaan kuitenkin suomalaiset piirteeni silloin, kun olen isossa porukassa eri maiden kansalaisia. Koen nimittäin olevani sosiaalisesti lahjakas ja hyvä tulemaan toimeen kaikkien kanssa, ulospäinsuuntautunut ja yleisesti puhelias. Väsyn kuitenkin sosiaalisiin tilanteisiin nopeasti. Eri maiden kulttuureissa kasvaneiden ihmisten keskellä sen huomaan – olen todella suomalaisten mittapuulla sosiaalinen, mutta maailman mittapuulla en. Jossain vaiheessa vetäydyn kuoreeni, enkä jaksa enää sosiaalisuutta. Tarvitsen omaa tilaa, omaa rauhaa. En pidä metelistä, hiljaisuus ja rauhallisuus on enemmän omia juttujani. Yksi suomalaisten kesken vietetty illanvietto saa minut lepäämään loppuviikonlopun, yksi ulkomaalaisten kesken vietetty taas loppuviikon.

Suomalaisuus on minulle myös rehellisyyttä ja suorasukaisuutta. Ruotsissa ja varsinkin työelämässä olen huomannut, että kaikki muut tykkäävät aloittaa viestinsäkin kysymällä kuulumisia ja toivottavat aina hyviä vointeja. Olen joutunut opettelemaan tekemään samaa, sillä se ei tule multa luonnostaan. Jos viestitän suomalaisten kanssa, aloitan viestin tervehdyksellä ja käyn sitten asiaan. Ruotsalaisten ja muiden kanssa käyn läpi pakolliset hoppas allt är bra -lausahdukset. Tunnenkin välillä olevani sosiaalisesti hieman kömpelö kaikkien sosiaalisten sukkuloiden joukossa. Olen kuitenkin todennut tämän olevan hyvin paljon kulttuurillista perintöä. Suomalaisten kollegojen kanssa kaikki keskustelutkin ovat erilaisia, kun asiat pystyy sanomaan omalla tavalla ilman, että se kuulostaa tökeröltä. Enkä siis todellakaan ole mikään suorapuheinen suomalainen, joka ei ketään kumartele ja sen varjolla laukoo ihan mitä tahansa törppöyksiä suustaan. Lähinnä vaan small talk -tyyleissä on edelleen opettelemista.

Minun suomalaisuuteeni kuuluu toki myös ihana, kaunis, kova ja hankala suomen kielemme, joka on ehdottomasti suosikkikieleni maailmassa. Samoin siihen kuuluu hyvän kielitarjottimen saaminen jo peruskouluaikana – kaikissa maailman maissa ei ilmaisesta koululaitoksesta uloslähtiessään todellakaan ole opiskellut vähintään kolmea kieltä.

Onko Suomi maailman paras maa?

Ehdottomasti ei. Okei, nyt suututin kaikki ja vetäydyn heti taaksepäin – jollekin Suomi voi olla maailman paras maa. Mutta minään absoluuttisena faktana sitä ei voi pitää.

Itse olen pitänyt Suomea aina hyvänä maana. Nuorempana jopa ihan parhaana, mutta silti veri on vetänyt aina ulkomaille seikkailuihin. Toisaalta, ehkä juuri siksi oma seikkailuhimoni on ollut suuri, että Suomi on aina ollut tuttu ja turvallinen. Jos kotimaani ei olisi ollut vakaa, ei mulla olisi varmaan ollut samanlaista seikkailunhalua. Ehkä halu poistua maasta, kyllä, mutta ei vain turisteilla menemään eri maissa luottaen siihen, että Suomeen voi aina palata. Suomi on mun turvasatama – ja siinä on hyvät ja huonot puolensa. Hyvä siinä, mitä aiemmin jo mainitsin, eli turvallisuus, vakaus ja luotettavuus ovat Suomen ominaisuuksia, joita arvostan. Suomalaisessa yhteiskunnassa eivät asiat todellakaan ole täydellisesti, mutta lopulta kuitenkin aika hyvällä mallilla. Samalla Suomi tuntuu mulle vähän tylsältä paikalta. Tiedän, että tuo kuulostaa ärsyttävältä, mutta se on oma tuntemukseni. Kaipaan vähän enemmän värikkyyttä ja särmää, monipuolisuutta. Sitä, että vaikka pukeutuisin kuinka erikoisesti, en silti ole se bussin erikoisimman näköinen tyyppi.

Mulle on vieras ajatus se, että mun pitäisi asua tai haluta asua Suomessa vain siksi, että oon sinne syntynyt. Maailma on täynnä erilaisia maita – mistä voisin tietää, missä niissä haluan asua, jos en ole kaikkea kokenut? Haluan nähdä ja tunnustella, ja sen perusteella päättää, mihin asetun. Suomi on hyvä vaihtoehto, mutta ei oletus.

Maailman parhaaksi maaksi ei mielestäni voi tituuleerata mitään maata, sillä aina löytyy joku maa, joka on jossain asiassa parempi. Nämä onnellisin kansa -mittauksetkin tuntuvat vähän hassuilta, sillä itse en ehkä suomalaisia näe onnellisempina. Ja miten sitä edes mitataan – tyytyväisyytenä maan johtoon, omaan arkeen, terveydenhuoltoon, yhteiskunnallisiin asioihin?

Puhuimme muutama viikko sitten, olisiko aika muuttaa Suomeen. Keskustelun yhteydessä totesin, että juuri tällä hetkellä en haluaisi asua Suomessa. Ilmapiiri vallitsevan maailmantilanteen takia vaikuttaa ainakin näin ulkosuomalaisen silmin olevan tällä hetkellä hyvin negatiivinen. Itseni tuntien olen varma, että negatiivisuus tarttuisi myös minuun, enkä pystyisi olemaan oma iloinen itseni juuri nyt. Ruotsissa pystyn välttämään tämän osaksi jo siksi, etten samalla tavalla osaa lukea yleistä ilmapiiriä ja pysyttelen pois paikallisisten somekanavien kommenttikentistä.

Mutta kuitenkin. Suomi ja suomalaisuus ovat aina osa minua. En pääse niistä irti, en vaikka pyristelisin kuinka. Enkä haluakaan päästä. Suomalaisuus on osa historiaani ja kulttuurillisia tapoja, jotka ohjaavat käyttäytymistäni ja ajatustapojani. Kaikesta en pidä, mutta niitä voin aktiivisesti itse muuttaa, tai pyrkiä muuttamaan. Monesta asiasta olen iloinen ja kannan suomalaisuuden piirteitäni pystypäin.

Ja siinä olen muuten todella suomalainen, että itse voin dissata Suomea ja suomalaisuutta, mutta auta armias jos joku muunmaalainen tekee samaa – silloin on piru irti ja puolustuspuheet käyvät kovana. Vaikka tarkastelen itsekin synnyinmaatani kriittisesti, en halua muiden parjaavan sitä. Suomesta on kuitenkin hauska vitsailla ja kertoa kummallisia kulttuurillisia tapoja muiden maiden kansalaisille.

Onnea siis 104-vuotias Suomi. Kaipaan saunaa joka päivä!