Every night in my dreams I see you, I feel you

Ensimmäinen postaus koko blogissa jonka kirjotan tänne suoraan ilman etukäteissuunnittelua, pelkästään tän fiiliksen pohjalta mikä mulla on just nyt. Ja just nyt mulla on itkunen, haikea ja kaipaava fiilis. Kenian hostmama laitto tänään aamulla viestiä ja lähetti kuvia Manuelin synttärijuhlista, ja arvatkaapa kahesti tuliko mulla itku niitä kattoessa. Keniassa mietin usein, että nyt ois ihana päästä halaamaan ystäviä tai saada mikä tahansa kosketus niiltä ihmisiltä, joita siellä kaipasin. Nyt kuuntelen tota otsikossa mainittua biisiä ja tässä vaiheessa tekstin kirjottamista alko just nyt valumaan kyyneleet poskille. Mulla on niin kauhea ikävä! Tekisin mitä vaan että pääsisin just tällä sekunnilla istumaan tonne likasille lattioille ja halaamaan noita lapsia vielä kerran. Pahinta on, etten tiedä yhtään koska näen mun rakkaat pienet seuraavaksi. En vieläkään käsitä, ettei tää oo mikään viikon loma jonka jälkeen palaan ja lapset juoksee mua vastaan kädet ojossa ja tappelee siitä, kuka pääsee syliin ekana. Fakta on se, etten tiedä näenkö noita lapsia enää ikinä. Lapsia, joista tuli mulle niin tärkeitä. Lapsia, joita ihan oikeesti opin rakastamaan kahdessa kuukaudessa. Eilen mä tunsin sopeutuneeni kotimaahan takasin paremmin kuin yhtenäkään aiempana päivänä, tänään mä kuolen ikävästä.

Tällanen täysin spontaani purkaus tähän väliin. Tiesin että mulla jää ikävä, mutten ikinä tienny että tää ikävä voi olla näin tuskasen kova. Mä vaan toivon niin paljon, että jokainen noista lapsista saa mahdollisimman hyvän elämän, koska en kestä ajatella yhtään sitä, miten paskoissa olosuhteissa ne joutuu tuolla olemaan. Miten niistä saattaa tulla syrjäytyneitä katulapsia, jotka kuolee 17-vuotiaana roviolla poltettuna huumevarkauden takia, koska yhteiskunta ei anna niille mitään tukea. Mä en halua ajatella tollasia ajatuksia loppuun, ton mahdollisuuden tiedostaminenkin on mulle jo liian kova pala. Joka yö oon unissani Keniassa, joka ilta lähetän ajatuksissani paljon rakkautta, suojelusenkeleitä, pusuja ja haleja lapsille Keniaan. Lapsille, joiden vanhemmatkin kutsu meitä niiden toisiksi vanhemmiksi ja siskoiksi. Mä en tykkää näyttää tunteitani ulospäin näin vahvasti, mä en tykkää lässyttää enkä mä tykkää jaella mitään hellyydenosotuksia edes sanallisesti. Mä haluan olla kylmä ja cool, jotta mikään ei koskaan satuttais mua. Mutta mä en voi itelleni mitään kun katon kuvia näistä lapsista. Ikävä on, ja niin kun minä ja mun rakas pieni Manuel toisillemme aina sanottiin, aloo and moimooooi <3