Viisi asiaa, joissa olen tukholmalaistunut

Lähes kahden ja puolen vuoden Tukholmassa asumisen jälkeen olen huomannut niin sanotusti tukholmalaistuneeni joissain asioissa. Toisin sanoen käyttäydyn tavalla, jolla en käyttäytynyt vielä Suomessa asuessa ja olen imenyt itseeni tukholmalaisia juttuja. Toki osa näistä pätee ihan yleisesti ruotsalaisuuteen, mutta mulla ei ole kokemusta Tukholman ulkopuolelta, joten käytän tässä nyt leikkimielisesti termiä tukholmalaistunut. Muistutan vielä muutenkin, että tämä on aivan kieli poskella kirjoitettu teksti – ei oteta siis liian vakavasti, jooko. 😀

Tässä siis viisi asiaa, joissa olen tukholmalaistunut.

1. Tönin ihmisiä kaduilla ja metrotunneleissa

Olen yleisesti se ihminen, joka pienistäkin väleistä ihmismassojen keskellä kulkiessa pyrkii pitämään kyynerpäänsä kurissa ja pyytelee anteeksi jokaiselta saadakseen lisää tilaa. Väistän aina, jos mahdollista. Oikeammin väistin, koska nyt olen niin tukholmalaistunut, että olen oppinut väistämisen olevan turhaa. Seison järkähtämättä paikoillani, pidän kyynerpääni esillä ja ajattelen omaa etuani yrittäessäni puskea sisään täpötäyteen metroon. Tämä on tukholmalaisten tapa, ja vaikka karulta tuntuukin, niin se on pitänyt vaan opetella – muuten jää auttamatta muiden jalkoihin.

Kerran odottelin metroa asemalla seinän vieressä, eli poissa ihmisten tieltä. Huomasin koko ajan ottavani silti pikkuaskelia väistääkseni ohikulkevia ihmisiä, vaikken itse ollut liikkeessä. Päätin testata paikallaan pysymistä, ja muutaman minuutin odottelun aikana kuusi ihmistä osui minuun ohi kävellessään. Korostan vielä seisseeni aivan seinää hipoen, eli niin, että metrotunnelissa liikkuvien olisi ollut hyvinkin helppo olla osumatta muhun ottamalla yhden askeleen sivulle. Sama on käynyt usein kauppakeskuksissa – olen kulkenut seinää hipoen ja silti olen se, joka runtataan seinää vasten. Tästä syystä en jaksa itsekään enää väistellä, vaan tönin ja kävelen päin kuten muutkin. Huh, tulee ihan huono omatunto, kun kirjoittaa tuon asian muiden nähtäväksi. 😀 Mietinkin välillä, että toivottavasti Suomessa käydessäni unohdan tukholmalaisen tavan, sillä ainakin oman kokemukseni mukaan Suomessa tuollaista käytöstä pidetään (onneksi) aika törkeänä.

2. En loukkaannu, kun kaupan kassa ei tervehdi tai hymyile

Siinä missä edellinen kohta on lähinnä aiheuttanut ärsytystä, oli tämä asia alkuun lähestulkoon järkytys. Olen itse työskennellyt niin kauan asiakaspalvelussa, että jopa surkeimpana päivänä vedin päälleni uskottavimman tekohymyni ja tervehdin asiakasta katsomalla silmiin. Tukholmassa taas usein asiakaspalvelijoilla standardit ovat hyyyyvin matalalla. Esimerkiksi kaupan kassalla on ihan normaalia, että asiakaspalvelija ei hymyile, katso asiakasta päin tai oikeastaan puhu mitään muuta, kun sanoo ostosten summan ääneen. Aluksi olin pöyristynyt tästä tavasta, sillä kyseisen kaltainen asiakaspalvelu tuntui ihan luokattoman huonolta.

Nykyään en enää oleta mitään, enkä loukkaannu huonosta palvelusta. Olen tottunut siihen, ettei asiakas”palvelija” puhu mitään muuta kuin välttämättömyydet – ja välttämättömyyksiin ei kuulu kohteliaisuussanat kuten hei, kiitos ja ole hyvä, vaan asioiden hoitamisen kannalta täysin välttämättömät sanat. Toisaalta suomalaisena myös pidän siitä, ettei tarvitse käyttää aikaa turhaan small talkiin vaan mennään suoraan asiaan, mutta arvostan myös käytöstapoja. Nykyään, jos asiakaspalvelija hymyilee ja juttelee perusjutut iloisesti, ihmettelen erinomaista palvelua, vaikka Suomen mittapuulla se olisi ihan normaalia. Itse kyllä tykkään jutella kassalla niitä näitä ruotsiksi – se on sopivan kevyttä juttelua, jossa pääsee matalalla kynnyksellä käyttämään ruotsia.

3. Kävelen punaisia päin

En oikein ole varma, miksi Tukholmassa on edes jalankulkijoille erikseen liikennevalot, sillä niin harvoin näen niiden ohjeistuksia noudatettavan. Olen aina ennen itsekin kävellyt punaisia päin rauhallisissa paikoissa, joissa autoliikennettä ei juurikaan ole ainakaan sillä hetkellä, mutta Tukholmassa tämä on viety seuraavalle tasolle. On nimittäin aivan sama, mitä liikennevalot näyttävät jalankulkijoille ja kuinka paljon autoja kulkee ohi – silloin ylitetään katu, kun on pieni rako kulkea ja auton alle jäämisen voi välttää.

Ehkä ihan siellä ydinkeskustassa noudatetaan enemmän liikennevaloja kävellessä, mutta sekin on suurimmaksi osaksi vaan raitiovaunujen takia (ne eivät meinaan helposti pysähdy). Tämä on muuten omiaan lisäämään kiirellisyyden tuntua Tukholmassa – kaikkialle pitää päästä niin nopeasti, ettei edes liikennevaloihin ehditä pysähtyä. Aiemmin yritin aina pienten lasten ollessa risteyksessä malttaa kävelemästä päin punaisia esimerkin vuoksi, mutta sekin on nyt mennyttä. Tukholma, mitä oletkaan tehnyt mulle!?

4. Halailen kaikkia

Jos ensimmäiset kolme kohtaa antoivat tukholmalaisista töykeän kuvan, niin tämä lämmittää sydämet. Tukholmalaiset – ja varmaan ruotsalaiset yleisemminkin – tykkäävät nimittäin halailla! Omasta mielestäni tämä on ihana tapa ja olen ottanut halauksen omaksi tervehdyksekseni enemmän kuin mielelläni. Jos näen uuden ihmisen ensimmäistä kertaa, saatan tilanteen mukaan arvioida, onko luonnollisempaa kätellä vai halata, mutta toisella näkemiskerralla halaus on jo oletus.

Toki tämä vähän riippuu, sillä esimerkiksi työpaikalle mennessäni en halaile esihenkilöitäni, mutta jos näkisin heitä vapaa-ajan juhlissa, tervehtisin varmasti halaamalla. Samoin kaverit ja heidän kumppaninsa sekä kaverien kaverit käydään läpi halaamalla, vaikka tavattaisiin ensimmäistä kertaa. Ihana tapa! (Olen aina ollut halailijatyyppiä, mutta viime kesänä Suomessa toteutin tätä tapaa toden teolla ja siskoni sanoi mun käyttäytyvän omituisesti. Siitä tiesin tukholmalaistuneeni).

5. Moikkaan vastaantulijoita

Tätä tapahtuu erityisesti lähiöissä, mutta huomaan moikkaavani vastaan tulevia, tuntemattomia ihmisiä paljon herkemmin kuin muualla. Kuljen usein päiväkävelyilläni metsäpolkuja pitkin, ja erityisesti siellä vastaantulijat tervehtivät aina iloisesti ja itse tervehdin tietysti takaisin. Tätä tapahtuu myös metsän ulkopuolella, mutta usein juurikin kävelylenkkien yhteydessä. Toki myös suomalaiset voivat moikkailla toisiaan tutussa ympäristössä, mutta itse viime kesänä Suomessa käydessäni huomasin vastaantulevien oikein kääntävän katseensa maahan tai mihin tahansa muualle kuin mun kasvoihini tullessani vastaan. Tiedättekö sen hetken, kun oikein näet toisesta, miten hän yrittää vältellä katsekontaktia. 😀 Tätä en ole Tukholmassa kokenut, vain ainoastaan Suomessa, jossa olen sitten se hullu tuntemattomien moikkailija.

Toisaalta taas olen kokenut tätä moikkailua nimenomaan kauempana keskustassa olevilla asuinalueilla. Ehkä tämä jopa jotenkin korostaa sitä narratiivia, jonka mukaan keskustassa ollessa tukholmalaiset ovat niin kiireisiä, etteivät ehdi väistää ihmisiä tai autoja, mutta kauempana sieltä eletään vähän leppoisampaa elämää ja voidaan hymyillä tuntemattomille (paitsi kaupan kassalla, ei ikinä).

Tällaisia juttuja tuli tällä kertaa mieleen. Mitäs piditte tämän tyylisestä postauksesta? Ja oletteko itse huomanneet omineenne joitain piirteitä uudesta asuinkaupungistanne? Olisi mukava jatkaa keskustelua kommenttikentän puolella!

Muista käydä katsomassa myös mun uusin YouTube-video, jossa vastailen kysymyksiin Ruotsissa asumisesta. 🙂