Viikko Tukholmassa asumista takana

Ensimmäinen viikko Tukholmassa on vierähtänyt nopeasti. Vaikka toisaalta tuntuukin, että Suomessa olosta on pieni ikuisuus aikaa ja Tukholmassa on asuttu jo pidempään, ovat päivät myös livahtaneet käsistä hurjaa vauhtia.

Aamukahvia juodessani katson ulos ikkunasta ohi kiitävää metroa. Tuntuu vaikealta käsittää, että täällä mä ihan oikeasti nyt asun. Lähes miljoonakaupungissa, joka ei hiljene koskaan. Ihmettelen kaupungin nopeatempoista tahtia, mutta samalla tönin hidastelevia ja leveästi käveleviä ihmisiä metrotunnelissa kuin mikäkin tukholmalainen yrittäessäni ehtiä vaihtamaan metroa. 

Työmatka kestää noin viisikymmentä minuuttia, mikä tietysti vaatii totuttelua. Olin kuitenkin kaukaa viisas ja ostin ennen muuttoa Spotifyn Premium-version, jotta voin työmatkat nauttia musiikista. Haluaisin testata myös jotain äänikirjapalvelua, niin matkat menisivät vieläkin joutuisammin. Aamuvuoroihin herätyskello soi kolmelta yöllä, mutta matkustaminen työpaikalle taksiedun johdosta on mukavaa ja nopeaa. Taksissa etu- ja takapenkin välissä on muovinen pleksi, joten olo on kuin limusiinissa matkustettaessa. Vielä kun aamukahvit tarjoiltaisiin nenän eteen.

Kielimuuri on ollut yllättävän pieni. Tämä on nyt neljäs muuttoni ulkomaille ja toinen muuttoni Ruotsiin. Silti voin rehellisesti ensimmäistä kertaa nauttia siitä, että osaan valmiiksi paikallista kieltä. Ruotsin puhumiseen täällä on ollut matalampi kynnys kuin kaksikielisessä Vaasassa, ja olen huomaavinani paikallisten arvostavan maahanmuuttajan yritystä puhua paikallista kieltä. Toki jotkut vaihtavat englantiin huomatessaan ensimmäiset takeltelut, mutta yleensä sinnikkäällä yrittämisellä olen saanut asiani toimitettua ruotsiksi ilman suurempia ongelmia, tai ainakaan ongelmista lannistumatta.

Hyvän kosketuksen maahanmuuton hankaluuksiin saimme missäpäs muuallakaan kuin Skatteverketissä asioidessamme. Koronarajoitusten vuoksi virastoon ei päästetty sisälle kuin kymmenisen ihmistä kerrallaan, joten jonotimme tunnin verran ulkona sateisessa ilmassa. Emme olleet varanneet aikaa, joten seisoimme pitkässä jonossa muiden henkilötunnusta jonottavien kanssa. Siellä me hytisimme jonossa siniset ja vihreät silmät vilkkuen, vartijoiden kanssa ruotsia puhuen, jotta voisimme virallisesti monisivuisen lomakkeen avulla kertoa, että vi flyttade till Sverige. Kyllä on pohjoismainen maahanmuutto tehty helpoksi. Ajanvarauksella olisimme toki päässeet asioimaan nopeammin, mutta me suomalaisethan tunnetusti tykkäämme jonottamisesta.

Koronarajoitukset tuntuivat unohtuneen tiukkaa kuria pitävään Vaasaan, ja astuimme ikään kuin toiseen maailmaan, jossa turhat säännöt unohdetaan – paitsi Disney Storeen jonottaessa, sillä kauppaan laskettiin sisään vain tietty määrä ihmisiä maskipakon kanssa. Metrossa neljän hengen paikalla istuu usein vain kaksi, ja välimatkaa yritetään pitää. Kauppakeskuksessa yhdessä kerroksessa ohjattiin ihmisiä kävelemään oikeassa reunassa kulkusuuntaan nähden. Siinä lähes kaikki, missä koronatilanne näkyy. Kasvomaskeja näkyy katukuvassa harvakseltaan, turvavälit ovat mystinen asia, ja ihmiset kävelevät ärsyttävästi päin varomatta lainkaan. Poissa silmistä, poissa mielestä – ja toivottavasti myös poissa elimistöstä.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen viikko on sujunut melko mutkattomasti. Fiilis on vielä vähän sellainen, kun olisi jollain matkalla, joka päättyy pian. Tuntuu, että pitäisi nopeasti nähdä kaikki, enkä vielä ole täysin sisäistänyt sitä, että hei, täällä mä nyt asun. Joka iltainen kova väsymys painaa niin, että kahdeksan jälkeen on vaikea pitää silmiä auki, mutta se lienee normaalia näin rajusti muuttuneessa elämäntilanteessa. 

Onneksi mulla on täällä poikaystävän lisäksi niin paljon kotoisuutta tuova Fredi, joka on muuten sopeutunut uuteen kotimaahansa hienosti. Noiden kahden ja pienen kalusteiden uudelleenjärkkäilyn ansiosta koti tuntuu jo kodilta. Home is where heart is, ja sydän on löytänyt jo paikkansa Tukholmasta.