Synkkä marraskuu

Oho, tuosta otsikosta tuli ehkä vähän rajumman kuuloinen kuin oli tarkoitus. Toisaalta se ei myöskään valehtele – tämä marraskuu ei tosiaan ole vahvin kuukauteni. Sen voi sanoa jo nyt, kun eletään vasta puoliväliä. Syynä ei ole edes kylmenneet säät ja pilkkopimeät illat, vaan huonoja asioita on kasaantunut tälle ajanjaksolle erityisen paljon.

Ärhäkkä virus kaatoi sängyn pohjalle

Täsmälleen marraskuun ensimmäisenä päivänä, ikään kuin joku virusten haltija olisi katsonut kalenteria ja todennut mun vuoroni koittaneen kuun vaihtuessa, sairastuin rajuun virukseen. Aamulla suoritin kello kahdeksan asiakaspalaverin ihan normaalisti, ja sen jälkeen totesin olevani poikkeuksellisen väsynyt ja olo tuntui oudolta. Otin särkylääkkeen, koska arvasin flunssan tekevän tuloaan, ja parin tunnin päästä olin täysin sänkypotilaana ärhäkän taudin kourissa. Tauti oli oletettavasti jokin virus, niin kovaa ja yllättäen se iski ja olo oli suoraan sanoen kuin rekan alle jääneellä. Tämä oli itselleni iso juttu, sillä en ole ollut näin kipeä sitten vuoden 2016 Kenian sairaalareissuni jälkeen. En edes tiennyt, että aikuinen ihminen voi olla noin kipeä. Covidin kotitestit näyttivät negatiivista, mutta en menisi vannomaan, etteikö kyseessä olisi voinut olla jokin uusi variantti…

Tauti kesti rajuna keskiviikosta sunnuntaihin, jonka jälkeen aloin pikkuhiljaa palautua. Alkuun pelkkä palaverissa puhuminen aiheutti hengitysvaikeuksia, mutta nyt noin yhdeksän päivää kuumeen laskemisen jälkeen pystyn elämään lähes normaalia arkea. Ainut haittapuoli on se, että virus jätti keuhkot huonoon kuntoon, ja voin vain haaveilla päivittäisestä urheilurytmistäni, joka auttoi myös aivojani tuulettumaan ja keskittymään töihin läpi päivän. Tällä hetkellä muutaman kilometrin reipas kävely ja lieväkin ylämäki aiheuttaa hengenahdistusta ja ääni saattaa edelleen kadota kesken puhumisen.

Viisaudenhampaiden leikkaus ja pitkä toipumisaika

Yleensä pyrin välttämään asioiden etukäteen murehtimista, mutta nyt järjestin itselleni marraskuulle yhden tärkeän, mutta hyvin epämiellyttävän asian: viisaudenhampaiden poiston. Olen lykännyt tätä jo monen monituista vuotta, ja suuhun mahtumattomat, sinnikkäästi kasvavat viisurit ovat aiheuttaneet jo niin suuren määrän epämiellyttäviä oireita, että mun oli otettava itseäni niskasta kiinni ja hankkiuduttava niistä eroon.

Mulle on puhjennut osittain kaikki neljä viisaudenhammasta, ja ne hankaavat jatkuvasti sekä poskiin että muihin hampaisiin, mikä tietenkin aiheuttaa kipuja. Lisäksi mun poskien lihakset ovat ihan jatkuvasti jumissa ja narskuttelen hampaita jumeja lisätäkseni. Tämä on johtanut siihen, että korvani menevät lukkoon monta kertaa päivässä – oikein tunnen posken ja korvan välisen lihaksen jumiutumisen ennen korvien lukittautumista, joten syy-seuraus-suhde on ilmeinen. Uskon myös kasvojen lihasten jumiutumisen olevan osatekijä migreenikohtauksiini, jotka ovat olleet poikkeuksellisen työläitä tänä syksynä. Tässä on jo useampi syy hoitaa hammasasiat kuntoon.

Jos koet ällötystä ja inhotusta hampaanpoistoa kohtaan, skippaa loppupätkä tekstistä ja jatka lukemista seuraavan alaotsikon kohdalla. Aion nimittäin kertoa, mitä hampailleni tehdään. Ensimmäinen leikkaus tehdään ensi viikolla, ja silloin poistetaan vasemmalta puolelta yksi viisaudenhammas ja yksi tavallinen hammas. Alaviisuria ei voida poistaa kokonaan, sillä röntgenkuvista näkyi, miten mahtavasti leuan hermosto on kietoutunut hampaan juurten ympärille. Sen vuoksi hammas halkaistaan, yläosa poistetaan, ja alaosan toivotaan työntyvän itsestään ulos vuosien kuluessa. Leikkauksen jälkeen saan pari viikkoa toipumisaikaa. Tammikuussa uudessa leikkauksessa tehdään sama operaatio oikealle puolelle sillä erotuksella, että ”tavallista” hammasta ei poisteta vaan paikataan.

Hammaslääkäri varoitti minua, että tulen olemaan kovissa kivuissa ja kuumeessa leikkauksen jälkeen monta päivää ja itse leikkaus tulee olemaan pienen suuni ja hermojuurisotkun takia äärimmäisen hankala sekä minulle että hänelle. Kauhusta kankeana kuuntelin hänen varoituksiaan ja mietin, että tämän operaation jälkeen ansaitsen roppakaupalla aikuispisteitä, koska lähdin tähän ITSE omasta vapaasta tahdostani. Ja maksankin lähes koko lystin itse valtion pienellä tuella. Tätä leikkausta ja jälkiseurauksia odotan kauhulla – innolla tosin odotan sitä aikaa, kun koko homma on vihdoin ohi ja kaikki hammasongelmani häviävät. Toivotaan parasta. Toivon myös, että pelottelut olivat vain varotoimenpide, ja hammaslääkärin arvioima kahden viikon toipumisaika per leikkaus olisi ylimitoitettu, jotta en joudu puolta kuukautta olemaan kotisohvalla posket turvonneina.

Läheisen poismeno

Marraskuun synkkyydestä puhuttaessa on otettava esiin myös hyvin henkilökohtainen asia, joka totta kai painaa mieleni sopukoita silloinkin, kun aurinko paistaa. Rakas pappani nukkui pois isänpäivän jälkeen elettyään pitkän ja mahtavan elämän. 92-vuotias pappa ansaitsi päästä taivaaseen mummon luo, joka lähti äkisti viime kesänä. Papan poismeno tuli hiljaa hiipien, joten suruprosessi on erilainen kuin viime vuonna mummon kohdalla – mummo lähti yllättäen ja tilanne oli shokki kaikille, pappa lähti niin, että ehdimme henkisesti valmistautua. Silti molempien isovanhempien menetys tuntuu ikään kuin yhden aikakauden lopulta. Olen lapsuudessa viettänyt niin monet kesä- ja talvilomat mummolassa isovanhempien leikitettävänä, että tuntuu todella haikealta päästää irti näistä ihmisistä, vaikka muistot tietenkin säilyvätkin. Suunnitelmissani ei ollut matkustaa Suomeen tänä talvena, mutta nyt piipahdan Rovaniemellä joulukuussa hautajaisissa. Vaikka hautajaisviikonlopusta tulee tietenkin raskas, on omalla tavallaan ihanaa päästä sanomaan hyvästit ja aloittaa suruprosessin käsittely uudesta pisteestä. Lisäksi nautin viime vuonna hautajaisissa sukulaisteni näkemisestä ja meidän keskenäisestä, jopa hilpeästä tunnelmasta muistellessamme kaikkia mummolan sattumuksia.

Mistä iloa pimeään vuodenaikaan?

Vaikka tämä postaus onkin täynnä mieltä painavia asioita, oli marraskuussa jotain hyvääkin. Aurinko paistoi yllättävän paljon ollakseen vuoden harmain kuukausi, ja sain ainakin vihdoin levättyä – vaikka ironista onkin, että lepo onnistuu vasta, kun on pakko kaatua sängyn pohjalle. Vaikka negatiivisia asioita riitti, on oma yleisvireeni kuitenkin ollut ehkäpä jopa toiveikas. Kaikki kun kasaantuu kerralle, niin tietää, että parempaa on yleensä luvassa. Ja niinhän siinä kävi – nyt nimittäin kirjoitan näitä loppusanoja joulukuun puolivälissä, ja oloni on jo huomattavasti mukavampi. Hammaskuopat ovat parantuneet, ruoka maistuu, ja huomenna starttaan kohti Suomea. Olo on positiivinen ja energinen. Kaikki aina lopulta järjestyy.