Sairaalassa Keniassa – pelottavin kokemukseni

Mä oon ollut enemmän tai vähemmän kipeänä ensimmäiset kolme viikkoa Keniassa. Etukäteen yksi mun suurimmista peloista oli nimenomaan se, että sairastun täällä jotenkin tavallista turistipöpöä pahemmin. Mulla oli aika pitkään vatsa sekaisin ja aina välillä nousi kuume, joka veti aina pariksi päiväksi sängynpohjalle. Jossain vaiheessa tilanne kärjistyi sitten todella ikäväksi, ja mun kuume vaan kohosi korkeemmaksi eikä mikään ruoka tai neste pysynyt sisällä. Tää johti sitten tietenkin kehon totaalikuivumiseen, ja jouduin lähtemään yhtenä yönä sairaalaan, kun en meinannut pysyä enää tajuissani edes makuuasennossa.

Matka sairaalaan oli suoraan sanoen pelottava. Täällä kylässä ei pääse millään ambulanssilla liikkumaan, joten meidän piti kävellä läheiseen sairaalaan. Koska täällä ei todellakaan oo turvallista liikkua pimeellä, mut piti peittää kokonaan ison viltin alle, jotta kukaan ei näkisi mun olevan valkoihoinen. Käveltiin myös ihan törkeän nopeesti kylässä, ja mun keskittyminen meni pelkästään tajuissa pysymiseen. Lähisairaalassa ei kuitenkaan ollut tarvittavia välineitä, joten mut siirrettiin autolla Palm Beach Hospitaliin. Mulla oli koko ajan todella pelokas olo, sillä tunsin olevani niin voimaton eikä mun luottamus kenialaiseen sairaalahoitoon ollut mitenkään kauhean suuri. Verikokeiden aikana multa sitten viimein lähti taju, ja heräsin jonkun ajan päästä sairaalasängystä tippaletkuun sidottuna.

Eka yö menikin sitten aika tiedottomissa merkeissä. Aamulla herätessäni sain kuulla olleeni yöllä pelottavan kalpea ja voimaton, ja hostisä oli ihan tosissaan pelännyt mun kuolevan.. 😀 Ite en ehkä nähny tilannetta ihan noin pahana, mutta täällä nyt on tapana myös liiotella asioita. Olin kuitenkin tosi heikko, joten ekan vuorokauden sain lähes tauotta tipasta nestettä ja ravintoa. Antibiootteja saadessa alko taas tuttu oksentelu entistä rajumpana, ja lopulta olin sairaalassa kolme vuorokautta, joista suurimman osan ajasta letkun päässä ja unessa. Mulla ei missään vaiheessa ollut kauheen luottavainen olo olla sairaalassa, sillä mulle ei kerrottu mun tilanteesta juurikaan mitään, ja hoitajat ei aina olleet sieltä ystävällisimmästä päästä. Verikokeiden ja muiden testien tuloksia sai ensin pyytää, ja sitten käskeä ja tiukata useaan otteeseen, enkä aluksi ees tiennyt mitä lääkkeitä mulle annettiin ja miksi. Kotimaassa tilanne olis ollut varmaankin toinen, mutta täällä mua vaan pelotti jatkuvasti. Ei kai mikään ihme, kun oot huonossa kunnossa ja sulle vaan sysätään eri muodoissa lääkkeitä eikä kerrota mistään mitään. 😀

Yksi asia, mikä osaltaan vähensi sitä luotettavuuden tunnetta, on paikallisten suhtautuminen valkoihoisiin. Oon kyllä koko ajan tiedostanut sen, että meiltä koitetaan nyhtää ylihintaa kaikesta ja meidän ajatellaan olevan todella rikkaita. Mutta se, että sama meininki näky jopa sairaalassa, on jo aika kurjaa. Hostäiti oli koko ajan sitä mieltä, ettei mua mikään vaivaa vaan mua pidetään sairaalassa vaan rahan takia, vaikka oisin valmis lähtemään kotiin. En usko asian olleen ihan noin kärjistetty, mutta kieltämättä kaikesta siitä epämääräisestä toiminnasta jäi vähän kummallinen olo – miksen saanut nähdä tuloksiani, miksei kukaan suostunut kertomaan hoidossa oleskelun hintaa, miksi kukaan ei kertonut mulle mitään väli-infoja vaan lähetti vaan kokin kyselemään ruokatoiveitani. Inhottavaa, että jopa sairaalassa hinnoista pitää tingata etkä voi täysin olla varma, saatko asianmukaista hoitoa vai pitkitetäänkö sitä suurten rahasummien toivossa. Tästä syystä en suostunutkaan ottamaan viimeisiä antibiootteja vastaan, vaan ilmoitin lähteväni kotiin heti kun tunsin olevani kunnossa. Eikä muuten oo tullut mitään jälkioireita, eikä mulle suostuttu edes antamaan niitä mun kovasti tarvitsemia antibiootteja mukaan kotiin tablettimuodossa. Kummallista toimintaa kerrassaan. 😀

Sairaalassa koin myös yhden eri syistä pelottavan hetken, josta kerroinkin jo snäpissä jonkun verran. Yksi ilta olin hetken yksin huoneessa, sillä mun vierailijat oli lähteneet hakemaan mulle tarvittavia kamppeita yön yli oleskeluun. Noin kymmenen minuutin yksinoleskelun jälkeen istuin sängyssä syömässä illallista, kun ovelta kuulu koputus ja joku tuntematon mies astu sisään. Mies tarkisti ensin vessan varmistaakseen, että olin yksin, ja tuli sitten istumaan tuolille siihen mun sängyn viereen. Tässä vaiheessa olin jo aika varautunut, koska en yhtään tiennyt kuka se rähjäsissä vaatteissa kynnet sinisiksi maalattuina istuva ukko mun huoneessa oli. Mies kysy multa ensin puhunko saksaa, ja vastattuani kieltävästi se alko puhumaan hitaasti englantia ja kerto haluavansa varottaa mua. Mies selitti hitaasti huonolla englannilla olleensa sairaalassa kolme vuotta, ja miten sairaalan väki on myrkyttänyt sitä tippaletkujen ja vesipullojen kautta. Tilanne oli jotenkin tosi karmiva ja pyysin ukkoa monta kertaa poistumaan, ja yrittäessäni painaa hälytysnappia mies näytti mulle, etten saa koskea siihen nappiin. Ukko vaan selitti juttuaan siitä, miten sairaala yrittää tappaa kaikki ja miten en saa hälyttää apua ja näytti jotakin kurkunleikkauseleitä. Jälkikäteen aatellen ukko ei varmasti halunnut mitään pahaa, mutta säikähdin kyseisessä tilanteessa ihan mielettömän paljon. Lopulta mies suostu lähtemään huoneesta, mutta tuli toisesta ovesta takasin sinne. Siinä vaiheessa nappasin hälytysnapin mukaan ja juoksin käytävälle hakemaan apua. Olin pitkään ihan hysteerinen, koska tilanne oli erittäin ahdistava ja säikähdin vaan niin paljon. Saattaa kuulostaa koomiselta ja ehkä mäkin pystyn tälle vielä joskus nauramaan, mutta en vielä pitkään aikaan. 😀

Kaiken kaikkiaan sairaalassa olo oli kaikkea muuta kuin mukavaa, ja jouduin oikeesti elämään läpi sen yhden pahimmista peloistani. Tajutessani että oon selvinnyt siitä läpi ehjänä ja hengissä, tuli kyllä jonkinlainen voittajafiilis. Todella toivon, että pysyn nyt terveenä, mutta mua huojentaa ajatus siitä, että etukäteen heti rikosten jälkeen pahimmaksi peloksi joutunut asia on nyt koettu. Jos sairastun uudestaan, niin en ainakaan tuu pelkäämään sitä yhtä paljon, vaan tiiän selviäväni. Nyt tuntuu myös siltä, että ekaa kertaa ymmärrän kliseen se mikä ei tapa, vahvistaa. Koska just siltä musta tän koko sairaskoettelemuksen jälkeen tuntuu. Sain myös paljon tsemppiviestejä, ja niistä oli ihan uskomattoman suuri apu siinä vaiheessa, kun tunnet olevas yksin kaukana vieraassa maassa ja todella peloissaan ja huolissaan oman terveytesi puolesta. Mutta hei, taas tuli todettua se, että kaikesta todellakin selviää. Paremmilla fiiliksillä siis seuraavia viikkoja kohti! 🙂

PS. Tän biisin kuuleminen sai mut ja Annikan itkemään sairaalassa kunnolla. Jotenkin se tunteiden pinnassa olo vaan purkaantu meidän kuullessa tän vanhan mutta ihanan ikivihreän biisin. Mä kyllä tosin tunnun kyynelehtivän aina, kun kuulen suomalaista musiikkia täällä… 😀