Spontaanisti ulkomaille – ilman passia!

Mulla on viime päiviltä kerrottavana yksi tarina, joka on just niin kreisi mitä toi mun kiva klikkiotsikko väittää. Tai ainakin melkein. Mun oli tosiaan tarkoitus lähteä keskiviikkona lautalla Saksaan yhdeksi päiväksi. Mulla oli juttukeikka Hässleholmissa, josta suunnitelmana oli mennä junalla Trelleborgiin ja ottaa sieltä lautta Rostockiin Saksan puolelle ja viettää päivä itsekseni Rostockia tutkimassa. Oon pitkään jo halunnut toteuttaa ton Ruotsin ja Saksan välisen lauttamatkan, ja ylipäätään ylittää maan rajoja muuten kuin lentämällä. No, kuinkas kävikään – suunnitelma ei ihan mennyt putkeen. Hässleholmin rautatieasemalla junaa odotellessani tajusin yhtäkkiä, että mullahan ei oo passia mukana ollenkaan. Mikä amatöörivirhe! Oon aina pitänyt itseäni sinä tyyppinä, joka ei vaan tollasia asioita unohda. Aamuyöllä kolmen promillen humalassakin onnistun aina pitämään huolta puhelimestani ja avaimistani, ja viisumiasiat ja matkustusilmotukset on aina hoidossa riittävän aikasin ennen matkaa. Ja siinä mä sitten istuin hölmönä puolivälissä suunniteltua matkaa ja mietin, miten hitossa mulla ei missään vaiheessa käynyt edes mielessä, että passi pitäisi ottaa mukaan.

Koska eksyneen paras ystävä on Google, annoin kyseisen hakupalvelun laulaa kaikki sävelensä kun yritin etsiä jonkinnäköistä faktaa siitä, saanko ylittää rajan Saksaan ilman passia tai muuta henkkaria. Ajokorttihan mulla oli mukana, mutta harvemmin siitä on hyötyä kotimaan ulkopuolella, se kun ei ole pätevä matkustusasiakirja. Päädyin lopulta monien asiapitosten sivujen sekä keskustelupalstojen selaamisen jälkeen siihen tulokseen, että kyseisellä lautalla harvemmin on maahantulotarkastuksia, mutta jos sellainen tehdään, niin passi pitää olla näytettävänä. Mistään taas en löytänyt sitä tietoa, että mitä tapahtuu silloin, jos on rajan ylittänyt ilman tarvittavia papereita ja niitä satutaan kysymään. Mun päähän pälkähteli kaikenlaisia mielikuvia saksalaisista putkista ja muuten vaan epämiellyttävistä tilanteista mitä tästä voisi koitua, joten päätin koittaa keksiä toisen vaihtoehdon.

Hässleholmista menee jatkuvasti junia Kööpenhaminaan päin, eikä matkakaan kestä kuin kaksi tuntia. Vaikka Köpiksessä oon jo kahdesti aiemmin pyörähtänyt eikä paikka enää täten ole ykkösmatkustuskohteenani, päätin sen olevan parempi kuin tyhjin käsin kotiin palaaminen. Se kun vasta oisikin harmittanut, että ulkomaanmatka jäisi täysin välistä oman typerän passimokan takia. Aloin siis selvittää, olisikohan mun mahdollisuutta käydä Tanskan puolella ilman sitä passia. Kävin kysymässä asiaa vartijalta, joka soitti johonkin, jota epäilen poliisiksi tai tullivartijaksi. Pitkältä tuntuneen muutaman minuutin odottelun jälkeen sain vastauksen – pohjoismaiden kansalaiset saavat matkustaa toisiin Pohjoismaihin pelkän ajokortin turvin, eli mun matkalleni ei ollut mitään estettä. Tästä tiedosta riemastuneena juoksin ostamaan junalippua, ja jopa neljän minuutin kuluttua päätöksestäni istuin jo junassa matkalla Kööpenhaminaan. Spontaania, vai mitä?

Kööpenhaminasta oon nähnyt aiemmilla reissuillani mielestäni jo ne tärkeimmät jutut – Nyhavnin, Christianan ja kaupungin keskustan kaikkine viihdykkeinensä. Yksi asia mulla oli kuitenkin jäänyt välissä aiemmilla reissuillani, nimittäin Pieni Merenneito-patsas, ja päätinkin suunnata katsomaan sitä aivan ensimmäisenä. Oon kuullut niin useasta suusta varoittelua siitä, ettei patsas ole yhtään käymisen arvonen ja siellä tulee vaan pettymään patsaan pieneen kokoon. Ja nyt rehellinen mielipide multa Pienestä Merenneidosta – musta toi paikka oli ihana! Pieni merenneito oli tosiaan pieni, mutta silti varmaan kolmesti isompi kuin Brysselissä näkemäni kuuluisa patsas pissaavasta pojasta, jolle ei voinut kuin nauraa. Den Lille Havfruen vieressä jaksoin kuitenkin istuskella kauankin. Vaikka itse patsas oli edestä ja takaa turistien ympäröimä, niin nautin paljon istuskelusta kivikkoisella rannalla ihan yksikseni. Katselin turistien sähellystä, nautin auringon lämmöstä ja nappasin itsekin pari kuvaa ympäristöstä. Toi hetki oli jotenkin todella ihana, ja miljöö istuskeluun oli kaunis.

Tuolla merenneidon seurana hengittäessäni tajusin, että onhan tää kaikki silti aika siistiä. Että noin vaan mä päätin tulla Köpikseen ja tässä mä vaan istun Tanskassa rannalla, vaikka edes neljää tuntia aiemmin en tiennyt koko maahan saapuvani vielä samana iltapäivänä. Vaikkei kaikki aina menekään suunnitelmien mukaisesti tai edes sinne päinkään, ei se tarkota sitä, ettei niistä hetkistä voisi saada jotain uutta irti ja yksinkertaisesti nauttia.

>Näiden tärkeiden ajatusten siivittämänä halusin ostaa itselleni pienen matkamuiston kyseisestä paikasta ja turistikohteesta. Mä oon just se tyyppi, joka tekee itsenäisiä matkoja ei-tunnettuihin kohteisiin enemmän kuin mielellään, mutta samalla mun on myönnettävä, että mä rakastan turistikrääsää. Se on vaan niin kivaa! Noi pienoismallit pienistä merenneidoista jätin lopulta kuitenkin kojuihinsa lepäilemään, koska noiden hinnat ylitti jopa älyttömät hinnat. Vai miltä teistä kuulostaa 20 euroa tuosta oikeanpuolimmaisesta lelusta? Jep, älyttömältä.

Muutaman kaupungissa viettämäni tunnin aikana keskityin vaan kiertelemään ympäriinsä ja nauttimaan omista fiiliksistäni. Pienen merenneidon luota lähdin kävelemään rantaa pitkin Nyhavniin päin, ja törmäsin sattumalta kuvissa näkyvään paikkaan. Edellisillä Kööpenhaminan käynneilläni en ollut tuollaista paikkaa nähnyt, joten nyt kuljeskelin tuolla silmät ymmyrkäisenä ja kamera kuvia räpsien. Kuinka kaunista voi olla! Jokaista nurkkaa valaiseva aurinko, valossa kimmeltelevä meri, lumpeenlehdet vedessä, vanhoja portteja ja kirkko, värikkäitä kasveja, vanhoja punaisia puutaloja… Yksinkertaisesti sanottuna vaan todella kaunis paikka täydellisine puitteineen. Tuolla aikani kierreltyäni (ja sitä aikaa todella kului) päädyin lopulta kävellen kaupungin keskustaan, jossa poikkesin ultimaattiseen lempikauppaani koko maailmassa, Urban Outfittersiin. Siellä söpöjä tavaroita ja tyylikkäitä vaatteita hypisteltyäni siirryin lentokentälle miettimään reissuni jatkosuunnitelmaa.

Mulla ei ollut oikeestaan koko aikana hajua siitä, lähtisinkö illalla takaisin Tukholmaan, vai nukkuisinko yön yli Kööpenhaminassa ja nauttisin kaupungista vielä seuraavankin päivän. Jälkimmäinen oli se, mitä halusin tehdä, ja etsinkin yöpaikkaa Couchsurfingista sitä kuitenkaan löytämättä. Teinkin päätöksen Tukholmaan palaamisesta oikeastaan vasta sillä hetkellä, kun ostin lipun junaan. Joka ei muuten käynytkään siihen junaan, mihin olin kuvitellut, vaan jouduin ulos junasta Malmössä odottelemaan seuraavaa. Tän seurauksena en ehtinyt illan viimeiseen junaan Tukholmaan, vaan odottelin Hässleholmin asemalla kolme tuntia illalla päästäkseni yöjunaan. Nukuin istumapaikalla liian kylmässä kopperossa ilman junalippua, ja olin aamukuudelta erittäin väsyneenä vihdoin Stockholm Centralilla ja kiittelin edessä olevaa vapaapäivää.

Mun yllättävä, spontaani, vaikeuksilla maustettu, fiilispohjalta tehty päiväreissu Kööpenhaminaan oli omalla tavallaan ja kaikilla tavoilla täydellinen. Olisin nauttinut myös yön yli siellä viipymisestä, mutta tämän jäämättä toteutumatta en halua ajatella joutuneeni tyytymään vain yhteen päivään. Oon vihdoin alkanut päästä kohti sitä ajattelutapaa, että kaikki voi olla täydellistä juuri sellaisenaan, vaikkei oppikirjojen mukaan olisikaan täydellisyyden määritelmää täyttävää. Oon sortunut siihen ”tää olisi aivan täydellistä JOS” ajatteluun ihan liian usein. Ainahan asiat voisi olla eri tavalla, jotain voisi olla paremmin ja jotain taas huonommin. Mutta kyllä mä sanon, että mun päiväreissu oli täydellinen. Sehän ei välttämättä ole silloin edes paras mahdollinen kaikilla olosuhteillansa, vaan täydellinen on täynnä kaikkea. Niitä haikeita fiiliksiä rannalla ja onnistumisen tunteita kävellessä. Ei yhtään hassumpaa siis. Eikä sitä ajokorttiakaan muuten kyselty missään vaiheessa.