Tarkennusta edelliseen postaukseen

Mun edellinen postaus pelossa elämisestä Keniassa herätti yllättävän paljon kiinnostusta ja aiheutti reaktioita moneen suuntaan. Vuorokauden sisällä postaus oli avattu yli 500 kertaa ja viikossa blogiin tuli yli tuhat käyntikertaa, mikä on ihan hatunnoston arvonen luku verrattuna siihen, että ainoastaan Facebookiin omaan profiiliini ja ulkosuomalaisten bloggaajien ryhmään linkitin postauksen. Sain palautetta postauksesta niin siellä facen kommenteissa kuin yksityisviestilläkin, täällä blogin kommenttiboksissa sekä instan directissä, johon on alkanut pikkuhiljaa kesän jälkeen putoilla viestejä tuntemattomilta henkilöiltä. Postaus selvästikin ravisteli ja herätti keskustelua, eli täytti siis tavoitteensa. Musta on ollut ihanaa lukea teidän kommentteja ja viestejä, kyseessä kun kuitenkin on aihe, jota oon miettinyt kesäkuusta lähtien ja harkitsin pitkään sen esille tuomista. Haluan kuitenkin nyt väärinkäsitysten estämiseksi selventää muutamaa asiaa.

Kyseisessä postauksessa halusin tuoda esille nimenomaan pelossa elämisen ja sen mukanaan tuomat inhottavat fiilikset. Sanoin pelon olleen arkipäivästä ja joka hetki läsnä, ja näin mä sen tosiaan koin. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, etten oisi uskaltanut kotoa poistua milloinkaan tai että oisin henkihieverissä pelännyt ympäri vuorokauden. Iltasin ja öisin koin kovaa pelkoa, päivisin valosalla tunne oli erilainen. Lähinnä silloin läsnä oli koko ajan se uhka, että kohta voi tulla se älyttömän pelottava tilanne, mistä voi kehittyä jotain todella paljon pahempaa. Tää teki musta tosi säikyn, koska vaikka sillä hetkellä ei jumalattoman paljon pelottanutkaan, niin yksikin ahdistava tilanne saatto laukasta sen kunnon säikähdyksen ja pelkotilan siitä, että nyt käy jotain huonoa. Kakskymmentäneljä tuntia vuorokaudessa en siis kulkenut housunpuntit tutisten, vaan olin koko ajan varuillani jonkin ikävän sattumuksen varalta ja pienemmätkin uhkatilanteet nostivat takaraivosta mielen päälle sen suuremman pelon.

Juttelin tästä yhden kaverin kanssa ja haluun nyt lainata pätkän sen kirjottamasta viestistä. ”Se on kyllä jäätävä tunne ku yrittää hokee itelleen et ei oo hätää, oo niille kiva ni ne ei tee mitää  ja samalla toivoo et joku muu, ees yks ihminen tulis.” Tää on just se tunne, jonka tunsin liian monta kertaa. Kun on joku inhottava tilanne, ja ajatukset alkaa käymään ylikierroksilla ja lopulta oot ihan törkeen kovan pelon kourissa. Mä ainakin alan mielessäni miettimään jo että miten saisin viestin kotiinpäin että tää tais olla nyt tässä, kiitos kaikesta. Kuulostaa järjettömältä kun sanon ton ääneen, mutta omaa mieltään on niin vaikea hallita tollasissa tilanteissa. Ja sitä paitsi ne, kenen elämä onkin sitten päättynyt siihen uhkaavaan tilanteeseen, on varmaan aatellut ihan samoja juttuja… Tosiaan jäätävä fiilis ajatella tosissaan, että mitä jos en selviä tästä.

Mä en kuitenkaan postauksellani tarkottanut sanoa että Kenia on jotenkin hirvee paikka olla ja käydä, en todellakaan. Keniassa on paljon hyvää ja jos mulla olisi ihan oikeasti ollut niin ylitsepääsemättömän kamalaa siellä että oisin päivät pitkät itkenyt enkä sekunnistakaan nauttinut, niin tuskin olisin sinne kahdeksi kuukaudeksi jäänyt. Näin siis myös paljon Kenian ja kenialaisen kulttuurin hyviä puolia, joita kaipaan. Tolla postauksella halusin vaan keskittyä nimenomaan siihen pelkoon, koska en oo siitä aiemmin vielä paljon mitään edes ystäville puhunut, ja se oli kuitenkin suuri osa elämääni Keniassa. En halua mollata Keniaa matkailumaana, uskon kovasti, ettei turistirannoilla makoilevien ja Hiltonin hotellissa asuvien tarvitse tällaista kokea päivittäin ja näin voimakkaana. Mä asuin tosiaan Ukundassa pienessä kylässä paikallisten ihmisten talossa ja niin keskellä sitä Kenian todellista, karua puolta kun vaan ikinä voi. En voi millään tuomita koko maata sen perusteella, vaan kaikki mitä kerroin perustuu luonnollisesti täysin mun omiin kokemuksiin. Jos joku suunnittelee lomamatkaa Keniaan, niin suosittelen lukemaan enemmän juttuja niiltä alueilta, sillä kukaan tuskin paikallisten perheiden kotiin turvattomaan ympäristöön majoittuu ihan vaan lomailumielessä. Keniassa on paljon hyvää, ja mulla on ikävä sitä maata kaikesta huolimatta.

Oon koko ajan kaikille sanonut, etten oo mitenkään traumatisoitunut kokemuksistani – eihän lopulta kukaan juuri mua aseella uhannut, luojan kiitos. Mut jos oon aivan rehellinen niin kyllä toi kokemus on jollain tasolla mun rohkeuteen ja muuhun vaikuttanut. Musta on tullut paljon säikympi, vaikka aina oonkin ollut jonkin verran säikky ja hermoilijatyyppiä. Ennen pimeellä kävely ei tuntunut missään, nykyään saatan säikähtää todella paljon jos ulkoa kävellessäni mut ohittaa joku ihminen takaapäin enkä huomaa sitä ennen kuin vasta kohdalla ollessa. Tai jos kävelen pimeellä yksin ja huomaan ylipäätään jonkun tyypin olevan mun reitillä, saattaa sydän alkaa hakkaamaan tuhatta ja sataa ja hälytyskellot soida päässä. Tätä ei ole siis ennen kesää tapahtunut normaaleissa tilanteissa. Eli vaikken itse nyt miksikään traumoiksi näitä kutsuisi, koska toi sana tuntuu vähän liian vahvalta, niin jotain jälkivaikutuksia on kyllä jäänyt.

Vertaistuki on näissä asioissa kuitenkin kultaakin kalliimpaa, ja on ollut niin ihanaa saada ymmärtäväisiä kommentteja. Kaverin, jolta aiemmin mainittu lause on kuultu, kanssa jutellessa koin ekaa kertaa jonkun ihan oikeesti kuvailleen just sen pelon fiiliksen, mikä mullakin oli. Se tunne oli mahtava kun joku vihdoin ymmärsi, ja oonkin lopulta ihan ilonen että uskalsin pelkopostauksen julkaista. Musta on myös tosi kivaa kuulla muiden kokemuksia ja aiheuttaa keskustelua. Kiitos paljon kaikille postaukseen reagoineille ja toivottavasti tää teksti nyt selvensi vielä niitä muutamia tarkennusta vaatineita juttuja! 🙂 <3