Ensikosketus Keniaan

Me vietettiin meidän ensimmäinen viikko Kenian pääkaupungissa Nairobissa, tai tarkemmin sanottuna sen esikaupunkialueella Buruburussa. Vastaanottava järjestö CIVS piti meille muutaman päivän orientaatiota, jossa tutustuttiin nopeasti Kenian historiaan, katteltiin kartasta maantieteellistä puolta, kuultiin paljon vinkkejä ja varoituksia turvallisuusasioista sekä erilaisia hygieniaan ja terveyteen liittyviä asioita. Pakko myontää, että olin etukäteen ajatellut orientaation olevan jossain isossa salissa monen mun vapaaehtoistyontekijän kanssa, mutta todellisuus ei vastannut yhtään mun kuvitelmia. Meitä ei meidän kolmen suomalaisen lisäksi ollut ketään muita paikalla, ja orientaatio oli hyvinkin vapaamuotoinen. Hidastempoinen ja kiireeton, kuten koko Kenia tuntuu olevan liikennettä lukuunottamatta. 😀

Orientaatio sisälsi myos päiväreissun Nairobiin, jossa kierreltiin ympäri kaupunkia ja meijän oppaana olleet Frank ja Dominic näytti meille kaikkia näkemisen arvosia paikkoja ja kerto kaupungista. Käytiin nopeasti down townin puolella, ja täytyy myontää, etten tuntenut oloani yhtään turvatuksi tai mukavaksi siellä. Siellä puolella Nairobia on kuulemma paljon rikollisuutta, kuten huumekauppaa ja prostituutiota. Vaikka ei edes käyty syvällä down townin puolella, niin sellanen epäilyttävä tunne oli kyllä koko ajan ilmassa ja laukuista piti todellakin pitää kaksin käsin kiinni. Nairobin paremmalla puolella, up townissa sen sijaan oli oikeastaan aika hienoa. Kadut ja niillä kävelevät ihmiset olivat siistejä, alueella oli viiden tähden hotelleja ja kaikki oli muutenkin paljon rauhallisemman ja turvallisemman olosta. Mietittiin jopa, että up townin puolella voitaisiin ihan hyvin kuvitella asuvamme pysyvämminkin, jos jostain syystä Keniaan täytyisi kokonaan muuttaa. Down townin ja up townin erottaa toisistaan yksi pitkä poikkikatu, joka on ilmeisesti aika neutraalia aluetta. Jännä miten yhessä kaupungissa voi olla kaksi noin täysin erilaista puolta!

Kun lähettiin Nairobista takaisin Buruburuun päästiin todistamaan yhtä Kenian hyvin erilaista puolta. Aiottiin matkustaa matatulla eli paikallisella julkisella kulkuvälineellä, joka on siis eräänlainen minibussi. Matatut lähtevät liikkelle vasta sitten, kun ne on viimeistäkin paikkaa myoten täysiä, ja kuljettajilla onkin kova kilpailu asiakkaista. Kun mentiin lähelle pysäkkiä, jossa oli muutama matatu odottelemassa, kuskit villiintyivät aivan täysin. 😀 Meitä kirjaimellisesti revittiin ja tyonnettiin joka suuntaan, koska jokanen kuski halusi meidät omaan matatuunsa. Mentiin meijän oppaan perässä sisälle yhteen matatuun, josta muiden kuskit sitten suuttuvat melkosesti. Kuljettajien kesken tuli ihan kunnon nyrkkitappelu, ja siinä rytäkässä yhestä matatusta hajosi peili. Kummallista kyllä, kuskit sai keskenään aikaan isomman riidan siitä hajonneesta peilistä kuin siitä, että ne oli just vedelly toisiaan turpaan. Että ilmeisesti on pienempi paha murtaa toisen nenä kun rikkoa toisen omaisuutta. En tiiä johtuuko sekin sitten siitä, että kenialaisille raha tuntuu merkitsevän ihan järkyttävän paljon. Ruhjeet paranee itsestään ilmaseksi, mutta auton sivupeilin korjaus maksaa rahaa. Joskus tää paikallisten ajattelutapa vaan kummastuttaa mua tosi paljon.

Nairobissa ollessamme käytiin paikassa nimeltä Uhuru Park, mistä nää kuvatkin on otettu. Se on aika isokokoinen puisto, jossa on joka sunnuntai kaikenlaista häppeninkiä ja usein perheet menevätkin sinne viettämään yhteistä aikaa. Puisto oli mun mielestä todella kaunis ja viihtysä paikka, mutta siellä oli myos ihmisiä pienen kylällisen verran. Paikalle oli tuotu pomppulinnoja ja liukumäkiä, kasvomaalausta, kameliratsastusta sekä polkuveneitä viihdykkeeksi, näin muutamia mainitakseni. Ulkona tehtiin myos lastentatskojen lisäksi ihan oikeita tatuointeja (joista mun eka ajatus tietenki oli, että noista neuloista sais varmaan helposti ja vaivattomasti hivin kotiinviemisiksi… sen verran epähygieenisen näkostä hommaa oli). Toisteksi viimeisen kuvan vasemmassa reunassa olevan miehen ilme kuvaa muuten täydellisesti kenialaisten suhtautumista kuvaaviin turisteihin. Eli kameran kanssa heilumisesta ei täällä tosiaan ihan hirveästi tykäyä. 😀 Kuvatessa saa aika äkkiä monia vihaisia katseita, joten yleensä räpsäsen pari must take -kuvaa nopeasti, jonka jälkeen kamera on pakko piilottaa laukkuun. Ja yleensä sitäkin operaatiota seurataan silmä tarkkana, onhan se nyt tärkeää tietää mihin taskuun mä sen kameran piilotan.